Olen tehnyt työurani kirjailijana, yritysviestinnän ammattilaisena ja journalistina. Yhteistä näille työnimikkeille on, että niiden parissa olen päässyt tapaamaan suuren joukon mielenkiintoisia ihmisiä erikoisine elämäntarinoineen. Hyvin usein näissä kohtaamisissa on keskusteltu myös tavalla tai toisella urheilusta.
Viime vuoden helmikuussa juuri ennen korona-aikakauden alkua, tapasin Oulun kauppakamarilehden artikkelin toimittamisen merkeissä oululaisen Harry Wallinin, joka on pitkän linjan yrityskonsultti. Keskustelimme Oulun kauppakamarin jakaman Vetovoima-palkinnon historiasta, ja lopuksi aihepiiriksi vaihtui kuin itsestään urheilu. Harry nimittäin oli nuoruudessaan lahjakas pikajuoksija, joka oli vuosina 1969–1971 stipendiaattina Oregonin yliopistossa.
Oregonista ponnistivat maailmanmaineeseen muun muassa Bill Bowermanin valmennusmetodit, Nike-lenkkitossut ja Yhdysvaltain suurin juoksulegenda Steve Roland ”Pre” Prefontaine (1951–1975). Varsinkin Prefontainen persoona on kiinnostanut minua suuresti viime vuosina, joten oli erittäin mielenkiintoista kuunnella Harryn juttuja Oregonin kampuksella naapurissa asuneesta legendasta.
Prefontaine ei kuulunut nuoruuden sankareihini. Minulle hän oli pitkään ainoastaan Münchenin 1972 olympiakisojen 5 000 metrin finaalin neljäs mies, joka jäi statistiksi Lasse Virénin kultajuhlissa. Perehdyin Prefontainen henkilöhistoriaan tarkemmin vasta neljä vuotta sitten, kun luin Phil Knightin elämäkerran Shoe Dog ja kirjoitin siitä blogin Se toinen mies Niken taustalla.
Karismaattinen Prefontaine oli sinnikäs juoksija, joka halusi pitää kisoissa vauhtia. Hän oli myös amerikkalaiseen tapaan hyvin itsevarma urheilija, joka ei kaihtanut tavoitteidensa julki tuomista. Hän oli myös aktivisti, joka taisteli urheilijoiden oikeuksien puolesta lajiliiton mielivaltaa vastaan. Ennen kaikkea hän oli huippujuoksija, joka tehtaili kaikki Yhdysvaltain ennätykset 2 000 metrin ja 10 000 metrin välillä. Samalla hänestä tuli Yhdysvaltojen kasvavan hölkkäinnostuksen keulakuva ja Niken juoksukenkien elävä mainos.
Prefontainella oli myös vahva yhteys Suomeen. Tuohon aikaan Suomi oli kestävyysjuoksun ihmemaa, jossa amerikkalainen kävi kilpailemassa pariin otteeseen. Hänen ennätyksistään kaksi syntyi Helsingissä: 1 500 m 3.38,1 (1973) ja 5 000 m 13.21,87 (1974).
Katkeran Münchenin pettymyksen jälkeen Prefontaine onnistui motivoimaan uransa uuteen nousuun, ja kaikki näytti hyvältä vuoden 1976 Montrealin olympiakisoja ajatellen. Kaikki kuitenkin päättyi 30. toukokuuta 1975, jolloin Prefontaine oli vasta 24-vuotias. Tuolloin joukko amerikkalaisia ja suomalaisia urheilijoita oli viettämässä iltajuhlaa Eugenessa Hayward Field -stadionilla järjestettyjen kilpailujen jälkeen.
Hauskan illan päälle Prefontaine starttasi MG-urheiluautonsa, vei ensin olympiavoittaja Frank Shorterin sekä myöhemmin urheilujournalistina tunnetun Kenny Mooren majapaikkaansa ja jatkoi kohti kotiaan. Matkalla Prefontaine menetti ajoneuvonsa hallinnan, ajoi kiviaitaan ja puristui kuoliaaksi urheiluautonsa alle. Pre ajoi autoa alkoholin vaikutuksen alaisena.
Näin päättyi lahjakkaan juoksijan maallinen vaellus, mutta samalla syntyi amerikkalainen legenda. Hänen kuolinpaikkansa on nimetty Pren kallioksi. Hänestä on kirjoitettu teoksia, tehty kaksi elokuvaa ja hänen mukaansa on nimetty kuuluisa vuosittainen yleisurheilukisa. Lisäksi hän on Niken ikoninen mainoskasvo, jonka hahmo on tullut tutuksi myös niille juoksijapolville, jotka ovat syntyneet vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen.
Sain inspiraation tämän blogin kirjoittamiseen Harry Wallinin tapaamisesta. Kiinnostuin Steve Prefontainen tarinasta sen verran paljon, että päätin käydä jonain päivänä Oregonissa. Jonain päivänä kirjoitan blogin siitä retkestä legendan jäljille.