Japanilaisen Haruki Murakamin erinomainen kirja ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” saa hymyn huulille. Sen viihdyttävä light-filosofia, ihmisenä olemisen vaikeus ja elämästä kauniin tekevä omissa rajoissa ponnistelu tuntuvat niin tutulta, että tekee mieli nyökytellä ja nauraa hyväksyvästi lähes koko kirjan ajan. Murakami toteaakin, että vaikka lenkkeilyä harrastavien tasoerot olisivat suuret, on asioita, jotka vain juoksijat ymmärtävät ja jakavat.
Aloittaessaan juoksuharrastuksen Murakami ei kokenut itseään millään tavoin urheilijaksi. Aloittavana kirjailijana ja baarinpitäjänä hän meni nukkumaan vasta pikkutunneilla drinkin jälkeen, hän poltti 60 tupakkaa päivässä ja häntä hävetti käydä lenkillä. Ensimmäinen numerolappukisa hänellä oli 33 vuoden iässä ja viiden kilometrin mittainen, seuraava 15 kilometriä ja kolmas oli jo 36 kilometriä. Sen jälkeen hän uskoi, että pystyy juoksemaan myös maratonin. Juoksijaidentiteetin myötä alkoholi ja tupakka jäivät, ruoka muuttui terveellisemmäksi ja nukkuminen yöaikaan tapahtuvaksi.
Kulttikirjailijaksikin luonnehdittu Murakami miettii kirjassaan mm. ikääntymistä, vaivoja, merkityksellisyyttä, itseään, syitä juosta, muita juoksijoita, tuntemuksia juoksun aikana, musiikkia, mitä kuuntelee juostessaan ja säätä. Tuttuja tunteita, kuten kivut juoksun aikana, juoksun aikainen flow-tila ja blues, joka iskee muutama päivä maaliin tulon jälkeen. Hän toteaakin, että nämä ovat vain elämää, kuten vanhenemisen mukanaan tuoma vauhdin hiipuminen. Silti on siunauksellista, että saa ikääntyä.
Hän kirjoittaa myös mietteistä ennen maratonia. ”Pystynkö nauttimaan syksyisen New Yorkin kauneudesta juostessani kisapäivänä, vai olenko liian huolissani?” Tästä huolimatta hän aikoo jatkaa juoksemista niin kauan kuin ruumis sen sallii, huolimatta mitä muut hänelle varoittelevat. Murakamin tunnetuimpia lausahduksia onkin: ”Kestän millaisen kivun vain, kunhan sillä on tarkoitus”.
”Eräs maratoonari kertoi mantrasta, jonka hänen isoveljensä – myös juoksija – oli opettanut. Sitä mantraa hän oli alati mietiskellyt ruvettuaan harrastamaan juoksemista. Tässä se on: tuskaa ei voi välttää. Kärsimys on vapaaehtoista. Kuvitellaan että juokset ja alat ajatella: Sattuu, en kestä enää. Kipu on väistämätöntä todellisuutta, mutta juoksijasta itsestään riippuu, kestääkö hän sitä vielä vai ei. Tämä suurin piirtein kiteyttää maratonjuoksun ytimen.”
Vuonna 1949 syntynyt Murakami on kirjoittanut kymmeniä romaaneja, ja hänen teoksiaan on julkaistu yli 40 kielelle. Japanissa hänen kirjoistaan otetaan miljoonapainoksia ja hän on siellä etenkin nuorten lukijoiden suosikki. Maratoneja hän on juossut 24, yhden 100 kilometrin ultrajuoksun ja triathlonejakin on takana jo useita. Murakami pohtii kirjoittamisen sekä juoksemisen yhtäläisyyksiä ja eroja. Kumpikin laji vaatii harrastajaltaan itsekuria, päättäväisyyttä sekä kestävyyttä, ja kumpaankin mahtuu niin onnistumisen riemua kuin raskaan karvaita pettymyksiäkin. Pitkän juoksu-urakan kriittisimmillä hetkillä oma persoona ja mieli väistyvät taka-alalle, jolloin oleellista on vain juokseminen. Juoksija pääsee eräänlaiseen meditatiiviseen tilaan, jossa mieli tyhjenee ja yksilö menettää merkityksensä.
Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ei ole valmennusopas tai juoksemisen oppikirja, vaan yhden maratoonarin puolifilosofisia ajatuksia sekä tajunnanvirtaa ennen kisaa, kisan aikana sekä maaliintulon jälkeen.
”He eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessään kuin kulkea sumussa, ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva.”
Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta on upea kirja, jossa Murakami on saanut puettua sanoiksi ne tunteet, joita juoksu itsessänikin herättää. Murakami toivoo, että hänen hautakivessäänkin tulee lukemaan, että ainakaan hän ei koskaan kävellyt. ”Olen onnellinen, jos juokseminen ja minä voimme vanheta yhdessä.”
Seppo Mustonen, maratoonari (19 juostua maratonia ja kolme polkujuoksua), Kempele