Elämä on syklistä. Vanhenemme, vuodenajat vaihtuvat, ja päivät, viikot, kuukaudet sekä vuodet kuluvat. Minun vuodenkiertoni vaihtuu henkisesti loppusyksystä. Vaikka syntymäpäiväni on kesällä, työt loman jälkeen alkavat yleensä elokuussa ja uusi vuosi alkaa vuodenvaihteessa, niin silti koen, että minun vanha vuosi loppuu ja uusi alkaa loka-marraskuun vaihteessa. Marras tarkoittaa kuolemaa, mutta minulle se merkitsee elämää, elossa olemista ja kaiken jatkumista. Kuolema on osa elämää. Marraskuu kuvastaa kuolemaa, joka on väistämätöntä, mutta ei lopullista. Kekrinä eli Pyhäinpäivänäkin marraskuun alussa muistellaan poisnukkuneita ystäviä ja sukulaisia.
Marraskuussa kaamos valtaa mielen ja luonnon, mutta kajoa silti on, aina. Vaikka luonto on ankeimmillaan ja talviunessaan, niin silti mustaa ei ole, pimeässäkin on aina jotain valoa ja synkimmälläkin hetkellä on toivoa, kauneutta ja iloa. Mustimmassakin värissä tai tilanteessa on aina eri sävyjä. Kaamos on tumman eri sävyjä, kuten elämässäkin lähes kaikki on jotain mustan ja valkoisen väliltä. Talvella äänimaailmakin vaimenee, mutta alkaakseen taas entistä ilahduttavammin ensimmäisen kevätauringon lämmittäessä. Entisaikojen maatalouskulttuuriin kuului, että kesä ja syksy aherrettiin, ja talven tultua oli aika hidastaa tahtia. Nykyihmisen työrytmi on tyystin toinen, joten meille pohjoismaalaisille talven kaamos tulee yleensä kiireisimpään aikaan, niin työn, harrastusten kuin lasten menemistenkin kannalta. Luterilaiseen tyyliin ”on vain pakko jaksaa”, vaikka väsyttää, masentaa ja univelka painaa. Elämässä vain yksi asia on varma. Me vanhenemme, eli vain muutos on pysyvää. Muutos on elämän ydin. Siksi onkin hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään omaa ikäänsä elämäänsä. Sitä, mihin on matkalla, tai millaista polkua on kulkenut. Elämä on lyhyt hetki, jota kannattaa osata arvostaa monella tapaa. Se, että pysähtyy ihmettelemään inventaariota, ei tarvitse olla kriisi tai kuolemanpelkoa. Ihminen ei saavuta elämän tarkoituksen metsästyksessä omaa syvintä olemustaan juoksemalla, vaan pysähtymällä. Jo usean vuoden olen ajoittanut "kauden päätapahtuman" eli täyden maratonin juuri loka-marraskuulle. Maraton vuodessa on ollut minun mantra juoksuharrastuksen alkuajoista lähtien. Juoksuvuoteni siis loppuu tähän maratoniin ja uusi alkaa heti maratonia seuraavana päivänä. Tilinpäätöksen aika on maratonin jälkeinen ilta.
Minut juoksu vie konkreettisesti upeisiin kohteisiin ympäri maailmaa, mutta toisaalta se vie myös sellaisiin mielen sopukoihin, joita ei uskoisi olevan olemassakaan. Minulle juoksu on yksi asioista, joilla elämässä on itseisarvoa ja joita tehdään vain tekemisen ilosta. Juoksu ei ole minulle työtä vaan hupia, leikkiä tai vaikkapa meditaatiota. Suurin toiveeni on, että kunpa minä ja juoksu saisimme vanheta yhdessä. Juoksen siis niin kauan kuin hengitän. Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.
Elämää pitää elää juuri itseään varten ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää. Niin juoksussa kuin elämässäkin pätee vanha viisaus: Jos ei aloita mitään, ei koe mitään, ei opi mitään, ei saa mitään päätökseen. Juoksu on sisäinen matka. Parhaimmillaan se on tunne, mitä rahalla ei saa. Maratonin jälkeen olo maalissa on sanoin kuvaamaton ja tajunnanräjäyttävä. Se on täynnä tunteita, hormoneja, väsymystä, onnea, hikeä ja elämäniloa. Silloin on mahdollisimman lähellä sitä elämää, johon aivomme tuhansia vuosia sitten kehittyivät ja josta ne ovat oppineet meitä palkitsemaan. Siksi päästessä maaliin on kaikkensa antanut olo ja itsensä ylittäminen todella palkitsee. Aikaansaamisen tunne on huimaava, varsinkin kun se saavuttaminen on vaatinut kestämään mm. kärsimystä, kipua, toistoa, epätoivoa ja huonoa oloa. Vapaaehtoisesti: sekin on valinta. Seppo Mustonen, maratoonari (17 juostua maratonia), Kempele
Kuvat: @eliasphotography
