Maratonjuoksuharrastukseni alkoi sunnuntaina 29.1.2006. Olin kyllä harrastanut juoksua lapsena ja nuorena, mutta meni parikymmentä vuotta, että uskaltauduin oikeasti lähteä treenaamaan juoksun kuninkuusmatkaa varten.
Maratonin juokseminen oli ollut haaveeni jo jonkin aikaa, mutta tavoite konkretisoitui heinäkuussa 2005 Sulkavan soutujen jälkisouduissa, kun kysyin kirkkovenekavereiltani, mitä muuta he harrastavat kuin Sulkavan soutuja. Vastaus tuli nopeasti: "Maratonjuoksua, haluatko tulla mukaan ensi kevään Tukholman maratonille?" En miettinyt sekuntiakaan: "Tottakai haluan haastaa itseni, laittakaa minun nimeni listoille!"
Kesä meni ja asia unohtui. Syyskuussa posti toi T-paidan, jossa luki, että treenaan kevään 2006 Tukholman maratonille. Minuun iski paniikki, joten laitoin paidan vaatekaappiini kaikkien muiden vaatteiden alle piiloon. Sitten rauhoituin, koska aikaa maratoniin oli vielä melkein vuosi… Eihän tässä ole mitään kiire eikä hätä. Koko asia unohtui.
Sitten se jysähti. Sunnuntaina 29.1.2006 iltapäivällä makoilin sohvalla ja luin Hesaria. Silmäni osui lenkkikenkämainokseen. Hitto! Tukholman maraton! Neljän kuukauden kuluttua! Argh! Nyt saman tien lenkkarit jalkaan ja lenkille!
Muistan sen lenkin reilun viidentoista vuoden takaa kuin eilisen. Juoksin noin viisi kilometriä Järvenpään Vanhakylässä, tasaisella sykkeellä ja vetävin askelin. Minä tulen juoksemaan maratonin eli 42 195 metriä! Tuntui hyvältä. Nyt laitan itseni likoon ja pystyn siihen!
Toukokuun lopussa konkreettisena tavoitteena siintävä Tukholman maraton oli kiintopiste, jota varten tuntui hyvältä treenata ja sitoutua. Se oli projekti, jossa oli selkeä aikataulu, mitattava tavoite ja haastava, mutta mahdollinen tekeminen. Olin innostunut, onnellinen ja fiiliksissä. Kevätkin eteni ja yhä valoisimpina sekä lämpimämpinä iltoina oli motivoivaa lähteä lenkille. Yleensä lähdin juoksemaan heti töistä kotiin tultuani, ja söin päivällisen vasta lenkin jälkeen. Alle kymmenen kilometrin pyrähdykset menivät keveästi, mutta minulla oli isoja ongelmia pidemmillä lenkeillä. Syytä en tiennyt, mutta sisulla ja tahdonvoimalla treenit tuli tehtyä.
Halusin jotain varmuutta juoksukunnostani ennen varsinaista maratonia, joten ilmoittauduin Tuusulanjärven maratonin puolikkaalle 22.4.2006. Lähtö oli lauantaina puolilta päivin, joten aamulla googletin, miten puolikkaalle pitää valmistautua. Olisinhan sen voinut tehdä jo aiemminkin, mutta silloin sen sitten tajusin. Iltalenkkini tökki, koska lounaastani oli jo 5-6 tuntia enkä ollut syönyt mitään välipalaa iltapäivän aikana. Energiavarastot olivat siis tyhjät ja jalat painoivat.
Kun sitten söin ennen puolikasta hyvän hiilaripitoisen aamupalan ja join urheilujuomaa, niin Tuusulanjärvellä 21,1 kilometriä meni kuin lentäen ilman mitään ongelmia nauttien aikaan 1.51. Aloin jo laskemaan, miten alitan neljä tuntia ensimmäisellä maratonillani…
Kuten käytännössä lähes kaikki muutkin Tukholman maratonin suomalaisjuoksijat, menimme lahden yli ruotsinlautalla. Meitä oli kahdeksan hengen porukka ja kaikki muut kokeneita maratonin suorittaneita, joten sain hyvät ohjeet mm. chipin kiinnittämiseen kenkiin, geelien syömiseen juoksun aikana sekä huoltopisteiden tarjoilusta.
Lauantaiaamuna ennen laivalta poistumista yksi ryhmämme jäsenistä joutui toteamaan, ettei pystykään osallistumaan juoksuun. Hän tiesi, että koska juoksunumeroni oli jotain >16 000, joutuisin lähtemään viimeisestä lähtökarsinasta ja minulla menisi ainakin vartti lähtöviivan ylittämiseen. Siksi hän ehdotti, että laittaisin hänen juoksunumeronsa oman numeroni päälle, joten pääsisin parempaan karsinaan. Heittäisin sitten hänen numerolappunsa pois jossain kohti matkaa. Hänen numeronsa oli 326.
Juoksufoorumissa on ohje, että maratonin suorittaminen vaatii kahta asiaa: 1) kuntosi kestää matkan ja 2) sinulla on maltillinen alkuvauhti. Minä menin uuden juoksunumeroni määräämään karsinaan, joka tietenkin oli se aivan ensimmäinen. Kuuma ryhmä. Ja kun siellä oltiin, niin raivasin tietenkin itseni toiseen riviin. Heti kenialaisten taakse. Kai ajatukseni oli, että näkyisin paremmin TV-kuvissa. Olihan se hienoa. Lähteä nyt maailmanennätysmiesten vauhtiin.
Lähtölaukauksen kajahdettua kenialaiset hävisivät horisonttiin saman tien, joten tuulenvastuksiksi heistä ei minulle ollut. Olin omillani. Kuitenkin se, mitä tapahtui oli, että takanani rynni lähes 20 000 juoksijaa ohi minusta oikealta ja vasemmalta. Ja yli. Oikeasti tuntui, että jään jalkoihin ja muut juoksevat ylitseni. Siispä juoksin. Kovempaa kuin koskaan. Elämäni Forrest Gump; run, Forrest, run! Ensimmäisen sadan metrin jälkeen jalat olivat niin maitohapoilla, että heikotti ja sydän tuntui räjähtävän. Se siitä maltillisesta alkuvauhdista…
Pahimman ryysiksen hellittäessä löysin oman rytmini, jalat alkoivat toimimaan ja juoksu etenemään. Tukholman maratonin reittiä siltoineen ja rantareitteineen kehutaan kauniiksi ja tunnelmaa hyväksi, mutta en muista juoksusta muuta kuin yhden asian. Joka ikisellä askeleella ajattelin, että nyt kun tämän kerran selviän maaliin, niin koskaan minun ei tarvitse enää tähän hulluuteen ryhtyä. Jälkeenpäin luin, että sää oli ollut täydellinen ja kaupunkilaiset olivat rakastaneet juoksijoita. Maaliin Tukholman Olympiastadionille tulin ajassa 4.59…
Sunnuntaiaamuna laivan aamupalalla juoksukaverini kysyivät, että lähdenkö heidän kanssaan juoksemaan Helsinki City Maratonin elokuussa. En miettinyt sekuntiakaan. Tietysti olen mukana! Olin löytänyt oman juttuni, kestävyysjuoksun.
Juoksu on liikettä ja rakastan sitä.
Blogin kirjoittaja on kempeleläinen maratoonari (17 juostua maratonia).
Blogin kuvat ovat eri maratoneilta vuosien varrelta.