Minulle juokseminen luonnossa on omaa aikaa, jolloin aivot ja luovuus pääsevät valloilleen. Juostessa minulla on mahdollisuus meditoida, suunnitella, pohdiskella tai vaikkapa filosofoida. Ponnistellessa raittiissa ulkoilmassa aivot toimivat terävämmin ja ajatus kirkastuu, koska aivojen hapensaanti sekä verenkierto paranee. Luovuus pääsee irti, ajatukset ryhmittyvät ja asioita ymmärtää selkeämmin. Säännöllisesti liikkuessa aivojen välittäjäaineiden taso nousee ja hiussuonten sekä hermosolujen määrä kasvaa.
Toisinaan taas askeleen rullatessa tasaisesti eteenpäin ja monotonisuus rauhoittaa mielen. Niin pää ja mieli tyhjenee kaikesta turhasta sälästä, eikä päässä ole yhtään ajatusta. On vain hiljaisuus ja tyhjyys, sisäinen rauha. Siinä hetkessä juoksu ei tunnu urheilusuoritukselta, vaan jalat vievät kuin itsestään ja mieli leijuu vapaasti juoksusta nauttien. Ainakin minä olen tällaisessa flow-tilassa onnellisimmillani, tunne on sanoin kuvaamaton, meditatiivinen. Tällaisessa flow-tilassa juoksijan mielihyväkeskus on selkeästi aktivoitunut ja endorfiinitasot koholla.
Vuosi sitten kirjoitin Karhunkierros Nutsin jälkeen, että juoksen kuolemaa pakoon. Nyt juostessani mietin, että miksi kuolemaa pitäisi pelätä. Se tulee silloin kun tulee, ja kuoltua sitä ei tarvitse enää murehtia. Vaikka edelleen tärkein motivaatio minulle urheilla on terveenä ja kunnossa pysyminen, niin silti liikkumisen ei tarvitse olla pakonomaista tai pelkoon perustuvaa. Minulle suurin nautinto ja innostus tulee päivittäisestä terveestä elämästä sekä monipuolisesta treenaamisesta. ”We may be fighting the losing battle, but having fun while trying to win.”
Itse asiassa taitaa olla niin, että se on ego meissä se, joka vastustaa kuolemaa, ei todellinen minämme. Sille kuolema on kuin hiljainen ja levollinen lipuminen yli horisontin. Ehkä juoksenkin egoa karkuun, tai ainakin etäämmälle siitä supisemasta korvanjuuressani. Ainoa todellisuus on nyt-hetki, ja kun juostessa joka paikkaa särkee, harmittaa ja palelee, niin se opettaa nöyryyttä. Nöyryys on hyve, joka auttaa ihmistä etenemään tavoitteessaan, koska nöyryyden ansiosta ihminen on avoin ja vastaanottavainen ulkopuolelta tuleville opeille sekä silloin on valmis kuuntelemaan itseään kokeneempia ja edistyneempiä ihmisiä. Juoksemiselle, maaliin pääsemiselle sekä ihan alun perin kunnon kohotukselle pitää olla nöyrä. Jokainen lenkki voi olla se viimeinen: voit loukkaantua niin pahasti, ettet voi enää juosta, tai sydämesi voi pettää. Toki niin voi käydä muulloinkin kuin juostessa, joten miksi pelätä.
Niin juoksussa kuin elämässäkin on kärsimystä ja vastoinkäymisiä, mutta myös monia erilaisia palkintoja. Kaikki mikä on itselle vähänkään tärkeää, se tuottaa eniten tuskaa. Siksi ahkerointi, tekeminen epämukavuusalueella ja itsensä voittaminen onkin niin palkitsevaa. Ei voi saada toista ilman toista. On maksettava joku hinta, että saa tehdä asioita, mitkä ovat itselle merkityksellisiä.
Juoksu on opettanut minua olemaan läsnä hetkessä. Se on opettanut minua sietämään epämukavuutta. Niin juoksuun, kaikkiin tunteisiin sekä elämäänkin kuuluvat ylä- ja alamäet. Ei elämää voi niin kuin peltoa ylittää: aina ei voi olla onnellinen, aina ei voi tuntua hyvältä. Siksi näitä tilanteita, kokemuksia tai kehittymistä ei kannatakaan vältellä, vaan kunnioittaa omaa kulkuaan, tunteitaan ja elämäänsä. Tärkeintä on, ettei jää paikalleen: koskaan et ole täysin valmis, mutta eteenpäin on mentävä. Mieli hidas, keho nopea. Loppujen lopuksi niin elämän, tunteiden kuin liikkumisenkin kanssa pätee viisaus: niissä kaikissa pärjää, kun vain muistaa hengittää.
Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.
Tommy Tabermann
Seppo Mustonen, maratoonari (17 juostua maratonia), Kempele
Kuvat: Samuli Tiainen