top of page
  • Mika Kulju

Alkukantaisen juoksemisen lähteillä


Lapsuuden leikeissä juokseminen – ja yleensä liikkuminen – oli tärkeässä roolissa. Lähes jokainen leikki oli samalla liikunnallinen suoritus, joka kehitti fyysisiä taitoja. Kun esimerkiksi leikimme kodin läheisessä metsässä ja soramontulla villiä länttä, oli käytännössä kysymyksessä pitkä intervalliharjoitus, jossa ajettiin toisia takaa tai sitten juostiin kavereita karkuun. Syke nousi ja hiki kasteli paidan kuin huomaamatta poluilla ponnistellessa. Se oli hyvin alkukantaista juoksemista, jota motivoi leikin tuoma jännitys. Samanlaisesta fiiliksestä pääsee nauttimaan joskus aikuisiälläkin. Parhaiten mieleeni on jäänyt Rion maraton (2018) noin 30 kilometrin kohdalla, jolloin juoksin kohti Ipaneman ja Copacabanan rantoja ilman paitaa pelkissä shortseissa. Kyse oli samanlaisesta elämyksestä kuin lapsuuden luonnollisessa, leikinomaisessa juoksemisessa. Oli hienoa olla hetken aikaa pikkupoika elämässä unelmaansa auringon paistaessa lempeästi. Saman tunteen haluan kokea myös jatkossa ja moneen kertaan. Luonnollinen ja alkukantainen juokseminen on kiehtonut minua aina, ja nykyään se kiinnostaa minua liikkumismuotona huomattavasti enemmän kuin kilpajuoksu. Aihepiirin klassikkoteos on Christopher McDougallin Born to Run: A Hidden Tribe, Superathletes and the Greatest Race the World Has Never Seen, josta kirjoitin blogin vajaat kuusi vuotta sitten. Visuaalisesti alkukantaista juoksemista on kuvannut parhaiten Mel Gibson vuoden 2006 ohjaustyössään Apocalypto. Kyseessä on toimintaseikkailu, joka sijoittuu mayakulttuurin loppuvaiheeseen juuri ennen kuin espanjalaiset valloittavat Meksikon ja Keski-Amerikan 1400–1500-lukujen vaihteessa. Elokuva ei ole historiallisesti kovin tarkka, mutta se antaa kuitenkin osviittaa aikansa elämänmenosta. Elokuvan päähenkilö on viidakossa heimonsa kanssa elävä mies nimeltään Jaguaaritassu, jonka kylä joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Jaguaaritassun pieni poika ja raskaana oleva vaimo piiloutuvat syvälle kalliononkaloon, kun hengissä säilyneet kyläläiset viedään kaupunkiin uhrattavaksi temppelin harjalla. Seurauksena on Jaguaaritassun eläimellisen raju pako läpi viidakon takaisin kohti perhettään. Elokuvan viimeinen tunti on sananmukaisesti juoksua henkensä edestä.


Elokuvan juoksukohtaukset ovat todellisia klassikoita, koska näyttelijät – varsinkin nuori Rudy Youngblood ja 51-vuotias Raoul Trujillo – oikeasti osaavat juosta viidakossa maaston ja olosuhteiden edellyttämällä voimalla. Vastaavaa näkee elokuvissa todella harvoin. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa pantteri lähtee ajamaan Jaguaaritassua takaa. Samoin tarinan antagonistin juoksun loppu on eeppinen. Heti elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta (tapiirin metsästys juoksemalla) lähtien on tosin selvää, ettei kyseessä ole mikään koko perheen leffa. Ajoittain elokuvan väkivalta on brutaalia, joten sitä ei voi suositella herkimmille. Adrenaliinin elokuva saa kuitenkin nousemaan jokaisella, joka pystyy vähänkään eläytymään takaa-ajettavan tai metsästäjän rooliin. ”Minä olen Jaguaaritassu. Tämä on minun metsäni. Enkä minä pelkää mitään.” Siinä on viidakkojuoksijan asenne kiteytettynä kolmeen lauseeseen.


66 katselukertaa

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Miksi juoksen?

bottom of page