• Seppo Mustonen

Elämänfilosofiana jatkuva parantaminen


Karo Hämäläinen on mielenkiintoinen persoona. Hänen talouskolumnejaan näkee viikoittain Kauppalehdessä, eikä kirjailijaa sekä Parnasson tuottajaa heti mieltäisi ultrajuoksijaksi. Sellainen numeroidenmurskaajaksikin luonnehdittu Karo kuitenkin on, ja nyt hän on kirjoittanut omaelämänkerran juoksemisestaan ja matkastaan juoksijaksi.

Jos luulee tarttuneensa urheiluopukseen, niin yllättyy. Hämäläisen Miksi juoksen -kirja on hyvin henkilökohtainen ja rehellinen, jopa intiimi kertomus kasvamisesta ihmisenä, juoksijana ja kirjailijana. Hän kertoo hyvin avoimesti, ettei ollut nuorena urheilullinen – vaan pikemminkin päinvastoin. Hänellä ei myöskään ollut liikuntaa harrastavia ystäviä. Vasta kolmikymppisenä sairasteluista toivuttuaan hän aloittaa varovaisen lenkkeilyn, joka eteni kilpailuihin, alle kolmen tunnin maratoneihin ja lopuksi ultramatkoihin.

Kirjassaan Hämäläinen kuvaa kaksi juoksua erityisen tarkasti: 100 kilometrin ultrajuoksun Sveitsin Bielissä ja 160 kilometrin polkujuoksun Kuusamon Karhunkierroksella. Jos siis suunnittelee näitä tai vastaavia juoksutapahtumia, kannattaa kirja lukea pelkästään oppaana ja vertaistukena. Toisaalta maratonjuoksijakin pystyy kirjan luettuaan laittamaan oman juoksunsa oikeaan kategoriaan: kaikki on kiinni vain ja ainoastaan huolellisesta ja oikeanlaisesta harjoittelusta. Kun se ja tankkaus on kunnossa, ihminen pystyy lähes mihin vain.

Välillä Hämäläinen äityy vallan filosofiseksi verratessaan juoksua ja elämää: ”Kun lenkki kulkee, olen hyvällä tuulella. Kun elämä on kunnossa, lenkki kulkee.” Ainakin juoksua harrastavat allekirjoittavat ajatuksen, jonka mukaan juokseminen liittyy kaikkeen ja miten juoksemisen kautta voi ajatella koko elämää. Juokseminen on täynnä ristiriitoja: kipua ja nautintoa, lamaannusta ja intoa sekä hulluutta ja neroutta. Siinä on ääretön määrä ulottuvuuksia. ”Ei juoksu tarvitse filosofiaa, koska se on sitä itse.”

Nyt Hämäläinen on 42-vuotias – mies parhaassa maratoniässä siis. Kirjassaan hän toteaa, että se mikä pätee sijoittamiseen, pätee myös juoksuun ja rakkauteen. Riskejä pitää ottaa, muuten ei kehity. Vaikka perfektionistiksikin itseään nimittävä Hämäläinen kertoo tehneensä kaikki mahdolliset virheet juoksuharrastuksensa alkuvuosina, hänen tavoitteellisuutensa, uuden kokeileminen sekä itsensä haastaminen ovat tuottaneet tulosta.

Kirja antaa myös hyvän syyn pohtia omaa juoksemistaan. Onko se tavoitteellista eli suorituksia koko ajan parantamista tavoitteleva, oman kunnon ylläpitoa, kilpailua muita juoksijoita vastaan vai vaikkapa uusien kokemusten hakemista. Hämäläiselle juoksun ydin ei ole kisoissa ja absoluuttisissa ennätyksissä, vaan jatkuvassa parantamisessa. Eikä sen tarvitse olla kuin harjoituslenkillä juostu nopein kilsa tai peruslenkillä juostu parempi aika. Juhlaa tärkeämpää on arjen juoksu, juoksun arki. Kilpailuista Hämäläinen ei pidä, mutta osallistuu niihin, koska kilpailu antaa harjoittelulle tavoitteen.

Kirjan edetessä juoksusta muodostuu Hämäläiselle elämää suurempi identiteetti. Juoksu muuttaa hänen käsitystään, millainen on, ja toisaalta minäkuvan muuttuessa hän alkaa juosta sitä todeksi. Kuka minä olen -kysymys toistuukin Hämäläisen ajatuksissa usein.

On lukuisia tapoja juosta, lukuisia tapoja elää.

Blogin kirjoittaja Seppo Mustonen on kempeleläinen maratoonari (17 juostua maratonia).

#KaroHämäläinen #elämänfilosofia #ultrajuoksu

0 katselukertaa