Tarja Virolaisen esikoiskirja Juoksijan sielu (Bazar 2018) on pirteä poikkeus suomalaisessa lajikirjossa. Yleensähän juoksukirjoja ovat tehneet arvokisavoittajat tai valmentajagurut, joiden lähtökohtana on ollut kansainvälisen tason huippu-urheilu. Sen sijaan Virolaisen kirja kertoo juoksemisesta ennen kaikkea elämäntapana, jolloin samaistuminen kirjoittajaan on huomattavasti helpompaa kuin tähtijuoksijan kohdalla.
Toki Virolainen on juossut elämäntavan lisäksi tavoitteellisesti kilpaa. Hän on kiertänyt ensimmäisenä suomalaisena naisena kaikki kuusi World Marathon Majors -sarjaan kuuluvaa kisaa. Kokemusta on siis kertynyt Berliinistä, Bostonista, Chicagosta, Lontoosta, New Yorkista ja Tokiosta. Seuraavaksi tavoitteena on juosta maraton kaikilla maailman mantereilla. Tämä on se kokemuspohja, jolle kirjan tarina on rakennettu.
Kirja kertoo Virolaisen (s. 1973) tien juoksijana alkuinnostuksesta kokeneeksi maailman maratonien kiertäjäksi. Kaikki on tapahtunut varsin lyhyellä aikasyklillä, sillä kirjailija juoksi ensimmäisen maratoninsa vasta vuonna 2012. Kerronnan jäntevyyden kannalta noin viiden vuoden periodi on pelkästään hyvä, sillä suvantovaiheita ei pääse syntymään.
Urheilullisesti kirjan mielenkiintoisin osa on matka Keniaan maailman lahjakkaimpien juoksijoiden syntysijoille. Harjoitteluleiri Keniassa on ollut huikea kokemus, mikä välittyy tekstistä hienolla tavalla. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä esille, että kenialaisten menestys perustuu lahjakkuuden lisäksi armottomaan harjoitteluun ja myös rahanhimoon. Monelle kenialaiselle menestys juoksuradoilla on nimittäin ainoa tie ulos köyhyydestä.
Kokonaisuutena kirjan parasta antia on vahva henkilökohtainen ote. Virolainen kertoo elämästään nousuineen ja laskuineen avoimesti, mikä tekee kirjasta rehellisen ja inhimillisen tuntuisen. Teos päästää lukijan kurkistamaan yhden juoksijan sieluun. Tarina on osoitus siitä, että päättäväisyydellä voi saavuttaa paljon juoksijana lyhyessäkin ajassa. Siksi kirjaa voi suositella varsinkin jokaiselle juoksuharrastuksen aloittelijalle. Entisenä kilpaurheilijana en tosin malta olla poimimatta tekstistä yhtä helmeä, joka kuvastaa harvinaisen osuvasti kilpailijaksi kasvamista:
Maratonit olivat olleet minulle aluksi kuin suuri musta aukko. En nähnyt niiden taakse, en osannut tai halunnut kuvitella elämää kisan jälkeen. Maraton oli vain se jokin, joka houkutteli ja veti luokseen vääjäämättömästi. Itsensä haastaminen ja ylittäminen. Metrien kasvaminen kilometreiksi, kivun sietäminen, mielen hallinta ja matkan aikana tapahtuva metamorfoosi lähtökarsinassa hermoilevasta saaliseläimestä kohti täydellisesti läsnäolevaa saalistajaa.