Joulukuu alkoi viime torstaina mukavissa merkeissä urheilukirjailija Matti Hannuksen tarjoamalla lounaalla oululaisessa ravintolassa. Matti on Suomen ykkönen juoksutoimittajana, ja hänen rautainen asiantuntemuksensa ulottuu vuosikymmenien taakse. Matin harjoituspäiväkirjat ovat täydellisinä tallessa vuodesta 1966 lähtien, ja hän ehti juoksemaan pelkästään Oulussa Raatin stadionilla yli sata kilpailua 60 metristä 3000 metriin ulottuvilla matkoilla vuosina 1966-1989. Ennen kaikkea Matti on tehnyt artikkeleita Juoksija-lehteen jo vuodesta 1972 saakka! Lounaskeskustelun lomassa pyysin palkittua kirjailijaa kertomaan juoksukipinän synnystä ja maratonkokemuksista. Pari päivää myöhemmin sähköpostiini saapui Matin laadukas teksti, joka on tehty ammattikirjoittajan perusteellisuudella:
”Sodassa haavoittunut Ahti-isäni kuntoutti itsensä urheilemalla, lopulta piiritason pikajuoksijaksi 1950-luvun alussa 30-vuotiaana. Häneltä saamani SUL:n vuosikirjat 1950 ja 1951 sekä olympiakirjat jne. ovat tallessa edelleenkin. Isä järjesti meille pikkupojille (mm. sittemmin europarlamentaarikko Samuli Pohjamo) Haukiputaalla kisoja Martinniemen Onganrannan metsäaukealla. Vuodet 1957-62 asuimme Seinäjoella, missä juoksin 10-vuotiaana 60 metriä alle 10 sekunnin ja sain isältä lahjaksi Martti Jukolan Huippu-urheilun historian (1956 painos), josta tuli yksi tärkeimmistä sytykkeistä.
Aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun ylioppilasvuonnani 1966 (Oulun lyseo) amerikkalaisvalmentaja Bud Winterin kirjan ”So You Want to Become a Sprinter” opeilla. Missään ei ollut halleja, joten vedin vetoja piikkarit jalassa lumisella tiellä läpi talven. 1968 juoksin murskaradoilla käsiajat 100 m 11,5, 200 m 23,9, 300 m 37,5 (harjoitustulos) ja päämatkani 400 m Torniossa Pohjan stadionilla 52,7, mikä olisi hyvinkin riittänyt Pohjois-Pohjanmaan piirin nuorten (tuolloin M20) piirinmestaruuteen – paitsi että olin tuohon sarjaan kaksi viikkoa liian vanha (synt. 18.12.1947), mutta vanhempieni aikatauluillehan en voinut mitään… Minua vuoden vanhempi kymmenottelija Markku Kukkoaho juoksi samana vuonna 51,5 ja neljä vuotta myöhemmin 45,49! Minäkin ottelin pari kertaa ja hyppäsin pituutta reilusti yli 6 metriä.
Hallien puuttumisen vuoksi harjoitteluni oli jo tuolloin kestävyysvoittoista, jopa 20 km:n lenkkejä. Ratkaiseva sytyke oli Englannista tilaamani olympiavoittaja Peter Snellin elämäkerta ”No Bugles No Drums”, joka sai minut innostumaan 800 metrille. Vuosina 1969-1989 juoksin kaksi kierrosta kilpaa yhteensä 160 kertaa, viimeksi 41-vuotiaana, mutta ennätykseksi jäi vuonna 1970 tekemäni 2.00,5, joka muuten on tarkalleen sama kuin Tuuli Merikosken naisten SE vuodelta 1991.
Vahva panostus ratajuoksuun loppui opettajan työn (1971-77) ja opiskelujen myötä, mutta LSD-Oulun innostuneen porukan kanssa olin sunnuntain pitkillä yhteislenkeillä mukana vuosikaudet ja lisäsin määräharjoittelua entisestäänkin. Maaliskuussa 1976 juoksin Oulussa tuolloin asuneen suunnistaja Seppo Väli-Klemelän kanssa yhden viikon aikana kovan kuurin, yhteensä 200 km (!), aamulla aina 10 km, illalla 20 km. Sen rääkin jälkeen olo oli muumiomainen, mutta kolme viikkoa myöhemmin 25 km kulki Korsossa upottavalla ja liukkaalla lumikelillä helposti aikaan 1.37, siis reilusti alle 4.00/km.
Vuoden lyhimpänä päivänä keskitalvella juostu kolmen ja puolen tunnin Päivänjuoksu (auringonnoususta auringonlaskuun) kuului ohjelmaan toistakymmentä vuotta, pisimmillään non-stop yli 40 km Oulun ja Kempeleen maanteitä isolla joukolla (mm. Toivolan Jukka ja useita muita alle 2.30-maratoonareita).
Olen juossut kolme virallista maratonia kuuden vuoden välein, joten olen ehtinyt palautua! Syksyllä 1975 ensikokeilu tapahtui Oulussa Korivaarantietä edestakaisin Pohjois-Suomen mestaruusmaratonilla. Olin harjoitellut hyvin, ja aika 3.03.15 ylitti odotukset – siis vain seitsemän vuotta pikajuoksuvuosieni jälkeen.
Talvella 1980-81 asuimme Kempeleessä, missä olosuhteet olivat loistavat: metsää ja maantietä riitti. Lokakuussa juoksin 400 km, marraskuussa 500, joulukuussa kaikkien aikojen ennätykseni 610 km (koko ajan kahdesti päivässä), sitten löysempi tammikuu ja taas pari 400-500 km:n kuukautta. Maaliskuun lopulla valmistauduin Lontoon kaupunkimaratonille, joka silloin järjestettiin ensimmäisen kerran. Se kulki aikaan 2.58.29 (puolimatka 1.26), mitä pidän elämäni kovimpana urheilusuorituksena. Sumuinen tyyni sää, + 11 C, täydelliset olosuhteet, yleisöä massoittain alusta loppuun asti reitin varrella.
Tajusin kolmen tunnin rajan olevan ”siinä ja siinä”, joten kaikkeni antaen painoin viimeiset kilometrit, ja tyytyväisyyden tunne oli valtava. Aika ei kuitenkaan tuolloin tuntunut kovin ihmeelliseltä, kun pelkästään omassa seurassa oli kymmenittäin parempia juoksijoita. Tuo 2.58-aika riitti Suomen vuotilastossa 1981 noin 500. sijaan. Nyt sijaluku olisi noin 200, mikä kertoo selvää kieltä lajin taantumisesta Suomessa.
Kolmas ja viimeinen maraton oli joulukuussa 1987 Honolulussa muutama päivä ennen 40-v. syntymäpäivääni. Startti pilkkopimeässä klo 6 aamulla, erittäin kostea ja helteinen sää, mutta tunnelma Havaijilla aivan omanlaisensa. Turisti- ja jäähdyttelymielialalla vedin tasaisella vauhdilla ajan 3.32. Yli puolet osanottajista oli japanilaisia, ja viimeiset kuluttivat kävellen aikaa kahdeksan tuntia.
Vuosituhannen vaihteessa molemmat lonkat alkoivat vaivata (löydettiin synnynnäinen vika – ahtaat lonkkamaljat) ja sain metallinivelet 2004 ja 2011. Olen onnekas, sillä onnistuin palaamaan kevyellä asenteella juoksun pariin. Nykyisenä ohjelmana (69-v) on ”vähintään 5 km vähintään joka toinen päivä”, mieluiten pehmeillä alustoilla silloin kun niitä on tarjolla. Juoksu on ajankäytöltään ylivoimainen laji pohjakunnon ja terveyden ylläpitäjänä. Vaikka lenkit ovat lyhentyneet, hidastuneet ja harventuneet, juoksu maistuu yhä. Silloin tällöin hölkkään/kävelen 10 km, minkä lisäksi ohjelmaan kuuluu perinteinen hiihto (ei rajoituksia) ja kerran viikossa koripallo tutussa kuntoiluporukassa. Lonkat tarkistetaan joka toinen vuosi – kaikki kunnossa.
Oli hienoa urheilla ja harjoitella todella kovaa kaurapuuron ja ruisleivän aikakaudella. Itse huomasin kestäväni ja jaksavani käsittämättömän paljon! Mitään ikäviä huhuja en kuullut lähialueen juoksijoista kertaakaan. Hienoimpia muistojani juoksun parista ovat maratonien ohella P-Pohjanmaan piirin pm-viestien 4x800 metrin kilpailut 1980-luvulta, kun jo melkoisen iäkkäänä (lähes 40-v) kuljetin kapulaa useina vuosina seuran II- tai III-joukkueessa. Radalla oli silloin jopa toistakymmentä joukkuetta Oulusta, Raahesta, Taivalkoskelta, Pudasjärveltä, Vaalasta jne, ja tunnelma lähtöviivalla sakeana jännityksestä – sellaista se oli silloin.
Juoksumattotestissä 1990 (43-v) todettiin huono lahjakkuuteni kestävyysurheiluun, kun taas nopeus- ja happivelkaominaisuuteni olivat yhä yllättävän hyvät. Missään nimessä en silti kadu maratonejani ja 1980-luvun alun jopa 4000 km:n vuosimääriä, sillä ne toivat itsetuntoa ja valtaisaa elämänsisältöä.
Paras nuoruuden lajini lienee kuitenkin ollut se, mitä en koskaan kokeillut: 400 metrin aidat.”
Kuvassa Matin kädessä on vuonna 1997 julkaistu kirja ”Vuosituhannen juoksijat”, jossa hän oli yhtenä kääntäjänä. Matti on palkittu Suomen Urheilumuseon kirjastotoimikunnan Vuoden urheilukirja -palkinnolla kahdesti henkilökohtaisesti (1980 ja 1999) ja kahdesti työryhmän jäsenenä (1996 ja 2006). Yhteensä hän on kirjoittanut urheilusta 30 kirjaa.