Olen aina ollut enemmän pallopelimiehiä. Myös alppihiihto on kulkenut mukana läpi elämän, samoin kuin lukuisten eri lajien kokeilu ja penkkiurheilu. Nykyiseen työhöni urheilu, liikunta ja hyvinvointi kuuluvat läheisesti, mutta juoksua olen aina vältellyt. Aina tähän syksyyn saakka. Se muuttui, kun maratonseikkailija Jari Laakso soitti lomien jälkeen elokuussa ja kysyi, lähdenkö juoksemaan Italiaan Lago Maggiore Marathoniin. Koska olemme vuosien varrella reissanneet lukuisia kertoja yhdessä, ajattelin, että matkasta tulisi ainakin mukava breikki pitkään ja pimeään syksyyn. Lupasin lähteä, mutta vain puolikkaalle maratonille. Nyt kun oli tavoite, oli pakko alkaa myös harjoittelemaan.
Aloitin juoksutreenit syyskuun alussa. Vaikeintahan juoksuharrastuksessa on sen aloitus, ne ensimmäiset viikot. Se, että jaksaa lähteä kaksi-kolme kertaa viikossa lenkille, vaikka mieli ei yleensä tekisikään. Ensimmäiset viikot menivät kuitenkin yllättävän hyvin, varsinkin kun päätin aloittaa lyhyillä lenkeillä ja riittävän hiljaisella vauhdilla. Noin kuukauden jälkeen kilometrimäärien kasvaessa ja ilmojen kylmetessä tuli takapakkia, kun oikea lonkka alkoi vihoitella. Viimeisten kolmen viikon aikana ennen matkaa pystyinkin juoksemaan vain kaksi lenkkiä, joten lähdin reissuun hieman epävarmana. Matkakin oli kasvanut 21 kilometristä 33 kilometriin, sillä sekä täyspitkä, että puolikas maraton olivat kilpasarjoja. Harrastelijat saivat valita kymmenen ja 33 km välillä. Lisähuolta aiheutti sääennustus, joka lupasi jopa 90 mm sademäärää juoksupäiväksi. Google kertoi, että Suomen sateisin yksittäinen päivä marraskuussa on vuodelta 1971 ja silloin Mäntsälässä satoi hieman yli 50 mm vettä.
Matkan kaksi ensimmäistä päivää tutustuimme Lago Maggioren lähistöön ja valmistauduimme sunnuntain juoksutapahtumaan ajamalla reitin autolla läpi sekä hakemalla kisatoimistosta numerolaput. Autolla ajettaessa reitti tuntui yllättävän pitkältä. Yritimme hahmotella reitin korkeuseroja, jotka vaikuttivat piileviltä. Jyrkkiä mäkiä oli vähän, mutta nousut ja laskut tuntuivat loivilta ja pitkiltä.
Pohjois-Italian kaunis auringonpaiste oli muuttunut kisapäivää edeltävänä yönä ennustuksen mukaisesti rankkasateeksi ja lämpötila oli laskenut noin kymmeneen asteeseen. Ei ihan sitä, mitä olin kuvitellut kun lupauduin mukaan.
Itse juoksu, kovasta vesisateesta ja reippaasta tuulesta huolimatta, lähti kuitenkin hyvin käyntiin. Maratonseikkailijat Jari ja Mika Kulju menivät omia menojaan vuosien harjoittelulla ja useiden maratonien kokemuksella. Ensimmäisten kilometrien aikana käskin jatkuvasti itseäni pidättelemään vauhtia, sillä minulla ei ollut kokemusta näin pitkästä juoksumatkasta. Apuna oli onneksi testikäytössä ollut Suunnon urheilukello, joka ilmoitti sykkeen liiallisesta noususta. Alussa kelikään ei haitannut niin paljon, sillä ensimmäiset kilometrit reitti kulki kaupunkialueella, jossa tuulen vaikutus ei ollut suuri. Märkää toki oli ja varusteet kastuivat jo ennen kuin ylitimme lähtöviivan.
Reitti kulki alun jälkeen Lago Maggioren rantaa järven toiselle puolelle ja kääntöpaikka oli noin 18 kilometrin jälkeen. Puolimaratonin kohdalla alkoivat kuitenkin vaikeudet. Tuuli oli kääntöpaikan jälkeen vastaista ja rankkasade vihmoi naamaan voimalla. Vaatteet ja kengät olivat läpimärkiä ja painoivat varmasti pari kiloa extraa. Askel painoi ja ääni päässäni kehotti kävelemään. Kävely toikin jalkoihin helpotusta, mutta toisaalta aiheutti kylmyyden tunteen kropassa. Helpotusta toi ainoastaan musiikki, jota vanhasta iPodista kuuntelin. Viimeiset kahdeksan kilometriä kävelin ja köpöttelin (juoksusta ei voinut enää puhua) vuorotellen laskien jäljellä olevaa matkaa. Onneksi en ollut ainoa, vaan matkaa taitettiin tuntemattomien kohtalotoverien kanssa rintarinnan. Maalisuoran avautuessa mieleni olisi halunnut ottaa hurjan loppukirin, mutta jalat suosivat köpöttelyä. Onneksi en sentään kävellyt.
Maaliviivan ylitettyäni tuli kuitenkin voittajafiilis. Olin haastavassa säässä saavuttanut tavoitteeni eli maaliin pääsyn. Juoksupohjani huomioiden enempää en ollut uskaltanut itseltäni vaatia. Helpotuksen jälkeen ensimmäinen ajatus oli, että tätä haluan lisää. En ehkä sadetta ja tuulta, mutta juoksuharjoittelua, itsensä voittamista ja tavoitteiden saavuttamista. Sitä, mitä Maratonseikkailutkin edustavat. Uusi tavoite on jo asetettu ja harjoittelu jatkuu heti kun jalat antavat luvan.
Kirjoittaja on Kuortaneen Urheiluopiston toimitusjohtaja.
