Raatteen maratonilla kuulin ensimmäistä kertaa Maratonseikkailijoista. Mahtava juttu! Kesän pyöräily ja uinti ovat selvästi tehneet hyvää omalle juoksukunnolleni, sillä Raatteen reissu meni yllättävän helposti aikaan 3.50,46. Kuva: Hannu Huttu.
Muutama viikko sitten Raatteen maratonilla kuulin kerrottavan samalla reitillä etenevistä Maratonseikkailijoista, jotka olivat hiljattain juosseet Kiinan muurille. Konsepti kuulosti todella hienolta: Mikä olisikaan parempi tapa tutustua maailmaan kuin juoksu. Mitä pitempi juoksu, sen parempi.
Itse aloitin juoksuharrastuksen viisi vuotta sitten. Kimmokkeena toimi kotikaupungissani Jyväskylässä Rantaraitin varteen pystytetty Finlandia-maratonin mainoskyltti. Olin äitini kanssa iltakävelyllä ja havahduin, että vaikka olin koko ikäni harrastanut arkiliikuntaa: kävellyt, pyöräillyt ja liikkunut koirien kanssa metsässä, ministeriaikanani olin mennyt aika rapakuntoon.
Siltä seisomalta päätin osallistua Finlandian puolimaratonille, johon oli seitsemän viikkoa aikaa. Kävin ostamassa hyvät juoksukengät. Ensimmäisen viikon keräsin henkistä voimaa ja seuraavat kuusi viikkoa harjoittelin juoksemista.
Kävi ilmi, että kestävyyskunto oli yksi helpommin harjoitettavista ominaisuuksista. Ensimmäiset pari viikkoa juoksin ja kävelin tunnin lenkillä vuorotellen, muutaman viikon kuluttua pystyin hölkkäämään kympin, ja kuukauden kuluttua 15 kilometriä. Olen aina viihtynyt ulkona ja pitkän matkan juoksu olikin yllättäen tosi mukavaa, kun malttoi edetä rauhallisesti omalla mukavuusalueellaan.
Ensimmäinen puolimaraton meni hyvin, reiluun kahteen tuntiin. Kuukauden kuluttua juoksin Vantaalla toisen puolikkaan ja sen jälkeen päätin aloittaa harjoittelun seuraavan kesän täysmaratonille.
Innostuin juoksusta aivan liikaa. Nelikymppisen lihakset ja kroppa eivät pysyneet mukana nopeasti kasvaneissa juoksukilometreissä. Tein varmasti kaikki tyypilliset aloittelijan virheet; juoksin liikaa, liian yksipuolisesti, liian kovilla sykkeillä, joka päivä.
Kaksi ensimmäistä maratoniani juoksin viiden viikon välein ja niistä innostuneena lisäsin juoksukilometrit pian sataan viikossa. Tässä vaiheessa olin harrastanut juoksua vuoden.
Seurauksena oli tottakai erittäin pitkä rasitusvammakierre, jonka aikana ns. kantapään kautta oli pakko opetella ne tärkeimmät perusasiat: lihaskunto, lihashuolto, venyttely, monipuolinen harjoittelu, riittävä lepo. Avukseni tuli PT fysioterapeutti Anu, jonka johdolla aloimme vahvistaa ja huoltaa juoksua tukevia lihaksia. Ja se on toiminut.
Alunperin juoksuharrastukseni tavoitteena oli tuoda lisää voimaa ja jaksamista päivittäiseen työhön. Liian kovaa alkuinnostusta seuranneiden vaikeuksien jälkeen voin nyt sanoa päässeeni tuohon tavoitteeseen.
Juoksut olen rajoittanut kolmeen kertaan viikossa, jolloin aikaa jää myös palautumiseen ja lepoon. Lisää monipuolisuutta juoksun ja lihaskuntoharjoittelun oheen on tuonut viime talvena aloittamani triathlonharjoittelu. Pyöräily säästää jalkoja iskutukselta, mutta on tuonut uudenlaista voimaa.
Uinnin aloittamiseen itselläni oli kova kynnys, sillä olen aina kammonnut syvää vettä ja aallokkoa, enkä missään nimessä ole halunnut laittaa päätä veden alle. Nyt sitäkin on pitänyt opetella, ja vähitellen olen alkanut jopa pitää uinnista. Paljon on kuitenkin vielä uinnin saralla tehtävää. Kuluneen kesän aikana tuli jo muutamat triathlonkisatkin koluttua, ja harjoittelu jatkuu.
Juoksu on kuitenkin edelleen se ykkösharrastukseni, josta eniten nautin. Pitkä sunnuntailenkki on ollut alusta asti harjoitteluni kulmakivi. Käytännössä se tarkoittaa sunnuntaiaamuisin 15-30 kilometrin rauhallista hölkkää, ympäri vuoden, satoi tai paistoi. Vielä koskaan sää ei ole estänyt lenkille lähtöä, vaikka joskus on aikamoisissa lumidyyneissä pitänyt rämpiä.
Poikani Väinö antaa kannustavan yläfemman viime syksyn Amsterdamin maratonin 30 kilometrin kohdalla. Olin pienessä flunssassa, nestehukassa ja jalkakivussa, mutta pojan läpsy ja takana juokseva Aloha-mies antoivat voimaa.
Pitkät lenkit teen yleensä kotimaastoissani Jyväskylässä. Arkena juoksen Brysselissä tai Strasbourgissa muutaman lyhyemmän lenkin, käytännössä 5-10 kilometrin pätkän vähän vaihdellen tasavauhtista, intervalleja, mäkivetoja tai vauhtileikittelyä. Juoksu on siitä mukava harrastus, että lenkkarit on helppo ottaa reissuun mukaan ja puolessakin tunnissa saa jo hyvän harjoituksen aikaan, vaikka sitten aamuyöstä hotellin juoksumatolla jos ei muuten.
Olen alusta saakka tykännyt osallistua juoksutapahtumiin, ennen kaikkea niiden tunnelman ja yhteisöllisyyden vuoksi, mutta tuovathan ne myös ryhtiä ja rytmiä omaan harjoitteluun. Vähintään kerran kuukaudessa laitan numerolapun rintaan.
Olen pikemminkin jaksava kuin nopea, joten lempimatkani on maraton. Jos jalat pysyvät kunnossa, toiveenani on sopivassa kohdassa kokeilla myös ultrajuoksuja. Kotioloissa on vasta muutaman kerran 50 kilometrin lenkki tehty.
En juokse yleensä minkään harjoitusohjelman mukaan, sillä aikataulujeni vuoksi niitä on hankala kovin tarkasti noudattaa. Työpäivät ovat pitkiä ja matkustamista paljon. Pyrin kuitenkin liikkumaan monipuolisesti ja pitämään itseni sellaisessa peruskunnossa, että maraton menisi noin neljään tuntiin ilman suurempia virityksiä.
Juoksu on tuonut paljon uutta sisältöä elämääni. Sen lisäksi että olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan ennen, olen saanut paljon uusia elämyksiä, kokemuksia, ystäviä ja tuttuja. Heti ensimmäisessä Finlandia-juoksussani tutustuin kirjailija-Tiinaan, jonka kanssa juoksimmekin sen jälkeen yhdessä läpi talven.
Viimeiset pari vuotta olen hölkännyt Jyväskylän sunnuntailenkit vakiporukassa, jossa meitä on aamusta riippuen mukana 5-10 juoksijaa. Samasta urheiluhenkisestä sunnuntaiporukasta löytyy aina valmis kaveri lähtemään myös uimaan, pyörälenkille tai triathlonkisoihin. Sunnuntailenkkiporukalla olemme lähdössä nyt marraskuussa juoksemaan alkuperäisen maratonin Marathonin kylästä Ateenaan. Odotan jo innolla: Siitä tulee varmasti rankka reissu.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko.