Jokin varmaan naksahti päässäni istanbulilaisella uima-altaalla syksyllä 2008, kun päätin tehdä kokonaisvaltaisen elämäntaparemontin. Olin kyllästynyt väsähtäneeseen ja raskaaseen olemukseeni, joten suostuin kaverini Mikan heittämään haasteeseen Berliinin maratonin juoksemisesta seuraavana syksynä. Kättä lyötiin päälle ja lupaukset annettiin, vaikka lähtökohta oli kaikkea muuta kuin lupaava. Olin 39-vuotias, rapakuntoinen ja ylipainoinen. Ikinä en ollut raskasta liikuntaa harrastanut enkä myöskään juoksemisesta pitänyt. Aikaa valmistautumiseen oli vuosi.
Muistan kuin eilisen päivän, kun kotiin palattuani aloitin harjoittelun. Sain ystävältä vinkkejä ja lisäksi löysin netistä kymmenen viikon ohjelman, jolla pääsin liikkeelle. Alkuun riitti puolen tunnin lenkki, joka sisälsi vuoron perään kaksi minuuttia kävelyä ja kaksi minuuttia hölkkää. Alku oli yhtä tuskaa ja toivotonta taaperrusta kiroilujen kera…
Kuntoilun aloittaminen täysin nollasta oli todella raskasta, minkä lisäksi sairastelin seuraavana talvella paljon. Siksi olikin shokki, kun Mika soitti huhtikuussa, että kohta mennään testijuoksuun, toukokuun puolivälin paikkeilla puolimaratonille Utajärvelle. Totesin ettei se onnistuisi, sillä olin vieläkin liian huonossa kunnossa. En kuitenkaan saanut Mikalta armoa. Ja hyvä niin.
Taisteltuani puolimaratonin kohtuudella läpi oloani voisi kuvailla kuuluisalla Muhammad Alin ja Adidaksen sloganilla Impossible is Nothing! Kuntoilun hurmos syntyikin erityisen voimakkaasti tällä reissulla! Juoksun jälkeen oli huikea tunne käydä läpi päivän tapahtumia kaverimme Merilän Alpon saunan lauteilla. Tunsin voittaneeni itseni ja nälkä kasvoi syödessä! Ja näin katse kohti neljän kuukauden päässä siintänyttä Berliinin legendaarista maratonia oli huomattavasti valoisampi.
Noista syksyn 2008 alkuhetkistä ja syksyn 2009 ensimmäisestä maratonista on tultu pitkä matka vuoteen 2017. Matka on sisältänyt yrittäjäelämän kaikki mahdolliset ala- ja ylämäet konkurssia lukuun ottamatta. Matka on antanut samalla ison herätyksen raskaan pitkäkestoisen liikunnan pariin ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen elämäntapamuutoksen. Mottoni ”positiivinen asenne ratkaisee” on tullut väkisinkin todella tutuksi!
Nyt monta maratonelämystä rikkaampana, parikymmentä kiloa kevyempänä ja paljon hyvinvoivempana voin ylpeänä todeta, että matka on todellakin kannattanut. Energiaa on jälleen kuin nuorena poikana, elämä maistuu ja työntekemisestä nauttii jälleen. Kiitos siis vielä kerran haasteen heittäjälle ja motivaattorille, ystävä-kollega Mikalle! Ja jatkoa seuraa niin maratonien kuin tarinoiden muodossa!
