Maratonseikkailuista innostusta ensimmäiselle puolikkaalle ja Nizzan reissulle!

04.09.2018

Noin kolme vuotta sitten raahauduin fysioterapeutille jatkuvasti toistuvien migreenikohtausten takia. Ajattelin kohtausten syynä olleen, että lihakseni olivat vain niin jumissa. Olo oli silloin muutenkin hyvin vetelä ja vetämätön. Mikään ei luistanut. Fysioterapeuttini oli hyvin viisas nainen ja alkoi hoitamaan minussa muutakin kuin vain niskaa. Hän laati minulle sali- ja harjoitusohjelmat. Jossain vaiheessa hän kysyi, mitä minä unelmoin treeneiltäni? Minä sanoin ujosti, että haluaisin juosta joku päivä kilometrin. Hän totesi siihen, että juokset puolimaratonin ennen kuin täytät 50.

 

Elämä toi mukanaan kuitenkin muutaman muuttujan. Vuosi meni juostessa pojan kanssa sairaalassa ja hänen kuntoutuksessaan. Täytin 50, enkä juossut puolikasta maratonia. Sitten tuli syksy 2017 ja jouduin itse viikoksi sairaalaan aivohalvausoireiden takia.

 

Sitten tuli tammikuu 2018. Siskoni soitti yhtenä lauantaina, että lähdetään Nizzaan juoksemaan maraton 4. marraskuuta. Siskon mukaan sitä ei tarvinnut juosta yksin, vaan kuusi ihmistä juoksisi sen viestinä. Hän höpisi jostain maratonseikkailusivusta ja siellä olevista tarinoista. Minä pyörin niillä sivuilla yhden päivän tarinoita lukien ja ajattelin, että on noilla seikkailijoillakin ollut elämässä muutama muuttuja.

Totesin tarinoiden lukemisen jälkeen, ettei todellakaan kannata jäädä murehtimaan omaa olotilaa. Soitin siskolle ja kerroin lähteväni matkaan, mutta yhdellä ehdolla. Me juostaan puolimaraton. Siitä se ajatus lähti!

 

Aikaa reissulle oli silloin yhdeksän kuukautta, mutta siinä ajassahan tehdään uusi ihminen. Lenkkeily alkoi nollasta. Kaivoin kaapin pohjalta vanhat juoksukengät ja muutamasta metristä se lähti.

 

Sitten koitti elokuun loppu ja ajomatka Sysmästä Leville puolikasta testaamaan. Mielessä pyöri koko ajomatkan ajan, että hullu minä olen, siis ihan hullu! Perjantaina sisko sai vielä lääkäriltä tuomion, ettei hän saa juosta flunssan vuoksi. Näin minulta katosi ainut tuki rinnalta juoksemasta ja mietin jo omaakin osallistumista. Sitten koitti syyskuun ensimmäisen päivän aamu, jota maha kuralla jännitin. Kello yhdeksän aikaan sanoin siskolle, että nyt ajetaan Leville ja minä ilmoittaudun puolikkaalle. Vähän yli yhdeksän minulla olikin numerolappu 1566 kädessä ja lähtö olisi klo 14.00. Jännitti niin kovasti ja pelotti. Sydän hakkasi ja mahassa kiersi.

 

Heti lähdössä tajusin, että siellä ne muut menee ja kovaa. Jo ensimmäisen kilometrin jälkeen tuli ajatus, että minä jätän tämän tähän. Sitten kuitenkin mietin, että minä juoksen oman juoksun enkä muiden. Päätavoite on Nizzassa ja nyt vain kokeilen kuntoa. Sen jälkeen juoksu kulki ihanissa maisemissa ja pidin oman tahdin (noin 7-7,4 km tunnissa). Ensimmäinen 10 kilometriä olivat helppoja. Sitten tulivat mäet ja vauhti hidastui, mutta taas 12-16 kilometrin välin menin omaa tasaista tahtia. Kunnes tuli 17 kilometriä täyteen ja olin jo keskeyttämässä. Jokainen lihas huusi hoosiannaa ja jalat olivat aivan loppu! Maaliviivaa en olisi ylittänyt, jos siskoni ei olisi 2,5 kilometriä ennen maalia tullut kaverikseni juoksemaan. Hän hoki loppumatkan, että kyllä jaksat ja juostaan vielä vähän ja kohta on maali ja nyt vielä loppukiri... Kun maaliviiva sitten ylitettiin, itku siinä tuli, tunne oli niin mahtava. Juoksin omin jaloin 21,1 kilometriä!

 

Nyt odotan jo innolla Nizzan reissua ja silloin puolimaratonin juoksee kanssani siskoni Seija. Nizza here we come!

 

Ja kuten sanotaan, nälkä kasvaa syödessä. Nyt haaveena on jossain tulevaisuudessa se koko maraton.

 

 

 

Vieraileva blogistimme Raili Valkama on juuri ensimmäisen puolimaratonin juossut kestävyysliikunnasta innostunut viiskymppinen.

 

 

 

Jaa!
Please reload

Lue lisää:

Please reload