Kaamosväsymys nujertuu ensilumen lenkillä

17.11.2017

 

Vuoden pimein aika on taas käsillä. Minuun lumettomuus ja pimeys vaikuttavat siten, ettei mikään unimäärä tunnu riittävän. Normaalitilanteessa korjaisin asian helposti käymällä juoksulenkin, mutta nyt sekään ajatus ei tunnu houkuttelevalta. Ainoat asiat, joista oikeasti näinä viikkoina innostun, ovat nukkuminen ja syöminen. Taudin kuvaan kuuluu, että olen myös lihonut muutaman kilon. Lisäksi olen ärtynyt, vaikka minulla ei ole siihen mitään näkyvää syytä. Ärtyisyyteni kasvoi yhtenä aamuna entisestään, kun huomasin lempifarkkujeni alkaneen kiristää. Ne eivät olleet kutistuneet pesussa tai kaapissa, vaan yksinkertaisesti olen syönyt liian paljon viimeaikaiseen kulutukseeni nähden.

 

Minuun tauti iskee aina säännöllisesti loka-marraskuun taitteessa. Olen nimennyt sen marrassyndroomaksi, koska joidenkin tutkijoiden mukaan kaamosmasennusta ei ole olemassakaan. Väsymykseni kannalta pahimpia ovat syksyt, jolloin talventuloa saa odotella jopa tammikuulle asti. Tutusta väsymyskierteestäni koin poikkeuksen viime vuonna, jolloin olin lähes oireeton, koska talvi tuli aikaisin.

 

Luultavimmin minulla on monta muutakin kohtalotoveria Suomessa tähän aikaan vuodesta. Miten saan koneeni käyntiin, kun seuraava päivä on varmuudella edellistä pimeämpi? Kirkasvalolamput, vitamiinit ja etelän lomareissut on kokeiltu jo aikapäiviä sitten. Paras ratkaisu olisikin nukkua koko pimeä marraskuu yli.

  

Vuosien kokemuksella tiedän, että juoksulenkit tepsisivät pimeyden aiheuttamaan väsymykseen unen jälkeen parhaiten. Tyypillinen tilanne on kuitenkin se, että puen lenkkivaatteet päälleni, mutta keksin lähtiessäni kaikenlaista muuta puuhaa. Kun saan potkittua itseni lopulta liikkeelle ja juoksen lenkkini, on oloni sen jälkeen suorastaan loistavan energinen. Mielihyvähormonit alkavat hyrrätä fyysisen ponnistelun jälkeen. Lisäksi raittiissa ulkoilmassa reippailu piristää mieltä muutenkin kummasti.

 

Toisaalta olen oppinut olemaan jo näillä kymmenillä itselleni armollinen. Jos vointini tuntuu poikkeuksellisen raskaalta, jätän lenkin suosiolla väliin. Useamman vuoden ajan sairastelin joka talvi marraskuusta jopa helmikuulle asti välillä tosi rajustikin, mutta viime vuodet olen ollut suhteellisen terve. Luulen, että yhtenä syynä on se, etten ole lähtenyt pakonomaisesti lenkille puolikuntoisena. Tiedän kokemuksesta, ettei kuntoni ehdi tänä aikana hävitä mihinkään.

 

Tänä syksynä taisin selvitä loppujen lopuksi aika vähällä ja ne muutamat ylimääräiset lisäkilot karisevat kyllä nopeasti. Valo tuli ainakin toistaiseksi pakkasen ja lumen muodossa marraskuun puolivälissä. Eräänä päivänä olen tapani mukaan taas lähdössä lenkille ja arvon hetken ulko-ovellamme, että lähteäkö vaiko eikö. Kun avaan oven, on portaille satanut jo kunnon kerros lunta. Mieleni kirkastuu heti, sillä mikäpä sen mukavampaa, kun juosta pikkupakkasessa ja lumisateessa. Oikean talven kanssa pärjään aina. Talvella lenkille lähteminen tuntuu jälleen houkuttelevalta ja lisäksi pääsen pian myös hiihtämään. Lisään mielessäni positiivisten asioiden luetteloon, että kohtahan ne päivätkin alkavat taas pidentyä. Ei muuta kuin kuulokkeet korville ja menoksi lumipyryn keskelle!

 

 

Jaa!
Please reload

Lue lisää:

Please reload