Karhunkierros!

29.05.2017

Lauantai 27.5.2017 Oulangan luontokeskus kello 09:00. Useampi bussilastillinen juoksijoita on juuri kuljetettu 55 kilometrin matkan starttiin. Sää on puolipilvinen, viileä ja Oulankajoki tulvii. Reilun puolituntia kestäneen bussimatkan juttelen lajin kärkimiesten Henri Ansion ja Janne Hietalan kanssa tulevasta urakasta. Lumen määrää ja koostumusta spekuloidaan, mutta yleinen mielipide on, että tilanne ei ole yhtä paha kuin kisajärjestäjä ehti somessa pelotella. Puhumattakaan neljä vuotta sitten käydyssä kilpailussa, jossa kirjaimellisesti kahlattiin hangessa.

Nuts Karhunkierros 2014 kisakooste.


Startti ei edes jännitä. Tunnen huonosta valmistautumisesta huolimatta olevani elämäni kunnossa, joten helpompi rasti tämän pitäisi olla kuin Nuts Pallaksen, ensimmäisen ultrani viime kesänä. No, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.

 Maalissa Nuts Pallas 2016, 55 km.


Juoksu innostus oli alkanut neljä vuotta sitten tästä samasta kisasta, jossa olin tuottamassa historian ensimmäistä Buff Trail Tour -kisakoostevideota. Olin kameran varressa Valtavaaran lumisissa rinteissä, kun Hietala ja Jussi Nokelainen kahlasivat mäkeä ylös. Silloin mietin, pystyisinköhän minä koskaan juoksemaan vastaavia matkoja. Kun seuraavana kesänä Helsinki City Trailin kuvausten yhteydessä otin asian puheeksi, Henri Ansio totesi minulle, että ”Juokseminen on keskimäärin mukavampaa jos on hyvässä kunnossa”. Haaste oli selkeästi heitetty ilmaan.

Porttiteoria


Kahta vuotta myöhemmin, ja tästä hetkestä tasan vuosi sitten juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Se oli ehdottomasti pisin juoksuni ikinä. Pääsin maaliin noin kahden tunnin ajalla. Porttiteoria toimi, ja jäin koukkuun kerrasta. Pari päivää tämän kokeilun jälkeen ilmoittauduin Nuts Pallaksen 55 km matkalle. Jos siellä pääsisin edes  ensimmäiseen huoltoon, olisin jo ylittänyt itseni ja juossut pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Siitä reissusta tultiin maaliin selviytymismoodissa. Keskeyttääkään sillä reitillä ei käytännössä voi. Maalissa vannoin ettei ikinä enää. Kuinka väärässä sitä taas olinkin.

Ensimmäinen puolimaraton toukokuu 2016.


Pyhän Tunturimaraton jäi viimeiseksi juoksukseni vuonna 2016, koska polvet eivät yksinkertaisesti kestäneet juoksua. Pyhän reissu oli silkkaa taistelua kipua vastaan, mutta maaliin tultiin siltäkin reissulta. Maraton oli jäänyt puolikkaan ja ultran välistä juoksematta, joten pakkohan se oli saman kesänä vielä suorittaa. Buranaa meni enemmän kuin lääkäri määräsi, ja vasta tammikuussa 2017 uskaltauduin juoksemaan ensimmäisiä lenkkejä tämän jälkeen. Onnekseni polvet eivät oireilleet. Liekkö Prässin Samin laatimat harjoitusohjelmat salilla tai tarpeeksi vähän juoksua, mutta homma tuntui taas suht mukavalta.

Ensimmäinen ultra, heinäkuu 2016.

 

Valmistautuminen oli silkkaa juhlaa

Karhunkierroksen olosuhteiden ollessa haastavat, päätin jo hyvissä ajoin downgreidata matkan 80 kilometristä 55 kilometriin. 80 km normiolosuhteissa olisi ollut minulle äärimmäinen testi, jollaista tottakai hain, mutta munahangessa sellainen matka olisi tekemätön paikka. Lisäksi viimeinen viikko ennen Karhunkierrosta näytti kalenterin mukaan täydelliseltä valmistaumiselta ultramatkalle: Pe 19.5. Oulun Kärppien tJ:n Juha Junnon läksiäisjuhlat, 20.-21.5. Radio Rock Risteily Tallinnaan ja SM-Liiga TV-tuotantojen karonkka, Ke 25.5. Kalevan railakkaat kesäjuhlat, startti 27.5. 

Viikon sisään kolmet riehakkaat juhlat, näillä mennään, onpahan ainakin tankattu. Muutenkin koko kevään reenit oli vaikea sovittaa kiireiseen työkuvioon, joten ihan optimivalmistaumisella ei oltu liikkeellä.

Homma sakkaa heti alkuunsa
 

Ensimmäinen vastoinkäyminen tapahtui ennen starttia. Polarin sykemittari oli keksinyt päivittää itsensä edellisen yön aikana, ja ilmoitti mittausta aloittaessa asentavansa uutta sovellusta. Asennus ei tietenkään edennyt mihinkään, ja neljän buuttauksen ja kymmenien kirosanojen jälkeen luovutin. Olin suunnitellut juoksevani koko matkan sykkeiden mukaan, jotta vauhti pysyisi tarpeeksi rauhallisena. Se siitä, mennään fiiliksellä sitten.

Seuraavaksi huomasin parkkipaikalla juoksureppuni olevan märkä. Epäilin, että juomarakon letkun suukappale olisi vuotanut, mutta hetken kuluttua tajusin camelbackin vuotavan, onneksi hitaasti. Asialle ei ollut mitään tehtävissä, joten näistä asetelmista matkaan.

Ruuhkaa Oulangan poluilla

Nuts Karhunkierros on tapahtumana kasvanu hurjasti ensimmäisistä vuosista. Nyt kyse on massatapahtumasta, hyvässä ja pahassa. Lähtö ruuhkautui, ja ensimmäiset kilometrit käveltiin, jonotettiin, otettiin muutama juoksuaskel ja taas jonotettiin. Noin viiden kilometrin jälkeen pääsin juoksemaan omaa vauhtiani, ja touhu tuntui mukavalta. Pyrin ottamaan niin rauhallisesti kuin ikinä pystyin. Tankkasin energiaa ja nestettä tasaisin ajoin: kerran tunnissa geeli, silloin tällöin karkkia ja aina näläntunteen iskiessä Salami snacksejä. Homma rullasi mukavasti upeissa Oulankajoen maisemissa, ja jatkui samalla tahdilla ensimmäiset 20 kilometriä.

Tiimimme tuotti Ylen Urheiluruutuun loppukuvat Karhunkierrokselta, katso Yle Areenasta
 

Kitkajoelle saavuttuani huomasin juomarakon vuotaneen tyhjäksi. Urheilijuoma oli loppunut jo aiemmin. Samaan aikaan pohkeissa ja reisissä tuntui kipua. Lonkat olivat ihan oikeasti kipeät. Kummallisia oireita, joita en aiemmin ollut kokenut. Ehkä mutavellissä ja juurakoissa tuli hypittyä sivuttaissuunnassa enemmän kuin normaalisti, joka rasitti lonkkia. Nykäsin kompressiosäärystimet nilkkoihin, ja pohkeissa alkoi tuntua paremmalta. Lonkat tuntuivat todella ikäviltä ja jouduin kävelemään. Nyt olisi pakko saada lisää nestettä ja särkylääkettä kipuun, voimia kyllä vielä oli. Janokin alkoi olla. Päätin kävellä noin kilometrin, josko kipu helpottaisi.

Synkissä vesissä

Pohdin useamman kerran uskallanko juoda tulvavettä Kitkasta. Päätin olla juomatta, mutta huoltoon oli vielä yli kymmenen kilometria. Ja ne olivatkin synkimmät kilometrit mitä olen kävellyt tai juossut koskaan. Sen kympin aikana ihminen ehti miettimään kaikki negatiiviset asiat tässä maailmassa, kirota koko touhun alimpaan helvettiin ja miettimään mihin baariin lähden oluelle kun tilaan taksin Oulanka Basecampin huoltoon. Tilannetta ei tietenkään auttanut yhtään se, että ohi painoi koko ajan virkeitä 31 km juoksijoita, sekä 55 km juoksijoita jotka olin ohittanut jo aiemmin. Kunhan huoltoon pääsisi, niin se riittäisi.

Jyrävän portaiden yläpäässä lonkkakipu katosi. Pystyin juoksemaan lyhyitä pätkiä hiljalleen kohti huoltoa, mutta nyt energiat alkoivat olla loppu. Geelejä ei uskaltanut ottaa ilman nestettä, eikä syömisestä ilman vettä tulisi mitään. Matkan teko oli vaikeaa, vaikeampaa kuin Nuts Pallaksen viimeisellä kympillä. Kilometri ennen huoltoa tein kuitenkin päätöksen: en keskeytä. Yritän vielä. Ainoa motiivi mikä sai jatkamaan oli Karhunkierros Finisher -mitali. Hetken tosin epäilin negaatioissani olikohan Eppu ja kumppanit sellaiset maaliin hankkineet, Pyhän tunturimaratonin maalintulon pettymys mielessäni. Luotin Nutseihin, ja jatkoin matkaa.

Huollossa join puoli litraa vettä kärkeen. Söin banaanin ja suolakurkkua ja sipsejä. Otin 600mg Buranan. Olin varma että oksennan. Olo oli suht hutera. Joku yrjösi vieressä, ja mietin kuinka paljon synkempi oma tilanteeni voisi olla. Tässähän ollaan ihan tajuissaan ja neste pysyy vielä sisällä. Täytin vuotavan juomarakon. Seuraavaan huoltoon on alle 15 km joten sinne kyllä vesi riittää vaikka vuotaisikin. Lähdin kävelemään eteenpäin. Tiellä pystyin ottamaan muutaman juoksuaskeleen. Pikkuhiljaa mieli alkoi kirkastumaan, ja kivut alkoivat helpottaa. Vähän karkkia perään ja energiaakin tuntui taas olevan. Reitti vei lumiseen metsään, jossa edessä kiemurteli valmiiksi tallattu polku. Aloin juoksemaan, ja paikoitellen tuntui kuin olisin lentänyt polulla. Lumi oli minun elementtini, selvästi.

Tähän mennessä reitti oli ollut muutamia mutaisia ja juurakkoisia paikkoja lukuunottamatta helpohko ja suht kuiva. Kengät eivät olleet kastuneet nimeksikään. Vaihtosukat ja kaksi kappaletta roskapusseja odottivat vielä taskussa: omatekoisille goretex-sukille ei ollut vielä tarvetta. Nyt alkoivat märät osuudet, tietoisuus että maaliin on alle 20 kilometria piristi kummasti. Kun näin kyltin Ruka 14 km, oli peli selvä. Täältähän tullaan maaliin, ja vieläpä kohtuu helposti.

 

Aloin saavuttaa joka mutkan jälkeen edessä meneviä juoksijoita. Osa oli ohittanut minut jo aiemmin, ja vaihdoin heidän kanssaan muutaman sanan. Usealla oli vaikeuksia juosta sohjossa, joillain oli motivaatio kadonnut kokonaan olosuhteiden takia. Itse nautin juoksusta, se oli hauskaa ja mukavaa. Jokaisessa ylämäessä sain jonoja kiinni ja tunkkasin ohi. Tasaisella pyrin etenemään säästeliäästi. Alamäkiä en uskaltanut juosta, koska pelkäsin edelliskesän polvikipuja. Oikea ratkaisu, koska polvet eivät oireilleet kertaakaan koko matkan aikana.

Lunta, vettä ja sohjoa

Kumputunturille nousu oli kostea. Nyt kengät ja sukat olivat todella märät, mikä oli hyvä asia: enää ei tarvinnut varoa. Kun pysyi liikkeessä, ei kylmyys päässyt iskemään. Muutama raikas kahlaus tulvavedessäkin tuli vastaan, mutta kun voimia tuntui olevan ja kivut olivat kadonneet riitti huumorintaju näihinkin. Itseasiassa nautin kilpailun viimeisestä 15 kilometristä kaikkein eniten. Alun vaikeudet olivat myös pyyhkineet kaikki aikatavoitteet pois mielestä, joten nyt kyse oli vain itsensä voittamisesta ja maaliin pääsystä.

Humoristisimman hetken kohtasin eräillä pitkospuilla, jossa ison suon poikki meni yhdet pitkospuut. Ympärillä oli syvää ja jäistä vettä kymmeniä metrejä joka suuntaan. Pitkospuilta ei siis pystynyt poistumaan mitenkään, ja silti reitin merkkaaja oli tökkinyt merkkilippuja kymmenen metrin välein, ettei kukaan vain eksyisi. Esimerkillistä työtä NUTSit!

Konttaisen nousussa ohitin kaksi jonoa ja topissa yhden porukan. Näemmä talven nousumetreistä Alpeilla ja Norjassa on apua tässäkin touhussa. Huollosta otin vain nopean nestetäydennyksen ja yhden banaanin. Muutama perunalastu kouraan ja kohti lumista Valtavaaraa. Kannustus huoltopisteellä lämmitti. Nousu oli mukava. Hengästytti tosissaan, sykkeet tapissa mutta silti voimia tuntui riittävän. Matkalla oli yllättäen aika monta nousua ja laskua ennen Valtavaaran päivätupaa, josta pääsisi loikottelemaan Rukalle. Yhtä lumikuuroa myöhemmin olin topissa ja hetkeä myöhemmin jo laskeutunut Rukan rinteille. Edessä oli enää yksi nousu.

Talven nousutreenejä Norjassa.


En tiedä olinko tässä vaiheessa jo totaalisen lopussa vai oliko nousu oikeasti rankka, mutta nyt otettiin maksimisykkeitä irti miehestä. Olisi ollut mukava nähdä tuon nousun datat, 190 sykkeisiin päästiin varmasti. Välillä tuntui että silmissä sumenee, oksennus tulee, mutta pakko oli ottaa vastaan tulevia selkiä kiinni yksi kerrallaan. Viimeinen kymmenen metriä nousua oli loivempaa, ja ylähissiasemalta lähti viimeinen pitkä noin 600 metrin lasku kohti maalia. Tämä olisi ohi aivan kohta, miten tässä näin kävi?

En himmaillut lopussa, vaan tulin sen minkä pääsin kohti maalia. Loivaa lumirinnettä oli mukava päästellä alas. Fiilis oli hieno saapuessa kylään. Maalialueella oli kannustajia, ja pikku tuuletuksetkin piti heittää maaliviivalla. Mikko Peltsi Peltola oli maalissa antamassa finisher mitalia, jolla tällä kertaa oli erityinen merkitys. Sieltähän tultiin kuin tultiinkin maaliin.

Maalissa!

 

Muistan Tommi Kaukolan sanat muutama vuosi takaperin Erätulilla -ohjelman kuvauksissa: ”Kun on tarpeeksi pitkä matka, ehtii niitä hyviä ja huonoja hetkiä olemaan useampia, ja se ensimmäinen huono hetki ei tarkoita sitä että se lopetetaan”. Kuinka totta tuo onkaan.

Maalissa en kokenut samanlaista tunnemyrksyä kuin Nuts Pallaksen jälkeen, vaan istahdin muutamaksi minuutiksi miettimään, että tässäkö tämä oli. Loppui tavallaan kesken, mutta samaan aikaan olin äärimmäisen onnellinen että se oli ohi. Täältä se kipinä juoksuun aikoinan sai alkunsa. Kahdeksan tuntia ja 55 minuuttia. Olisihan se 80 kilometriäkin mennyt. Ehkä. No ei todellakaan.

 

 

Vieraileva blogistimme Teemu Hostikka on pitkän linjan media-ammattilainen, joka tykkää kulkea omia polkujaan. NTRNZ media Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja.


 

Jaa!
Please reload

Lue lisää:

Please reload