Kuntoilutapahtumissa eletään välijaksoa, jossa hölkät on juostu ja massahiihtoja odotellaan. Tässä välissä tapahtumien järjestäjillä olisi hyvää aikaa pohtia keinoja, joilla kuntoilijoita saadaan liikkeelle sankemmin määrin. Monissa tapahtumissa parantamisen varaa on jopa paljon.
Suomalaisessa urheilu- ja liikuntakulttuurissa on perinteisesti totuttu siihen, että tärkeintä on mahdollisimman raju rääkki ja hampaat irvessä parhaansa yrittäminen. "Verta, hikeä ja kyyneleitä" -asenne kuuluu suomalaiseen kansankulttuuriin, jossa arvostetaan sisua ja sitkeyttä. Sinänsä näissä perusarvoissa ei ole mitään pahaa, mutta nykyajan kuntoilija etsii tapahtumista yleensä hieman erilaisia juonteita.
Eräs kestävyysurheiluun perinteisellä fanaattisuudella suhtautuva tuttavani oli silmin nähden närkästynyt, kun kerroin mielipiteenäni, että maratoninkin juoksemisen pitäisi olla ennen kaikkea hauskaa. Jatkoin kerettiläisyyttäni toteamalla, että kuntoilutapahtumassa on tärkeintä hyvä fiilis, eikä kaikkien voimien puristaminen matkan varrelle. Mielestäni modernin kuntoilutapahtuman tarkoitus on tarjota osallistumismaksun vastikkeena unohtumaton elämys, johon liittyy itsensä voittamisen tunne ilman pakonomaisuutta. Loppuajalla ei ole juurikaan väliä.
Kuntoilutapahtumia suunnitellaan kuitenkin edelleen pitkälti kilpaurheilun ehdoilla, mikä tarkoittaa monessa tapauksessa tylsää reittivaihtoehtoa (esimerkiksi maratonilla useampaa kierrosta samaa rinkiä) ja kuntoilijan kannalta puutteellista huoltoa.
Kilpaurheilijahan kiertää samaa kierrosta vaikka sata kertaa, koska hän tähtää mahdollisimman hyvään sijoitukseen tai tulokseen. Kuntoilijan vaatimukset ovat yleensä toisenlaiset, ja reitin mielenkiintoisuus nousee tärkeään arvoon. Samoin on tärkeää, että huoltopisteiden tarjonnan laatu on kunnossa.
Kilpaurheilun näkökulma potkaisee monesti järjestäjiä omaan nilkkaan. Kilpaurheilijoita on pieni määrä verrattuna kuntoilijoiden suureen massaan. Mikäli järjestäjä haluaa rahaa seuran kassaan, kannattaisi järjestelyissä huomio siirtää kuntoilijoiden tarpeisiin. Tietenkin kolikolla on toinenkin puolensa. Esimerkiksi saman ringin kiertäminen on järjestäjille sekä helpompi että huollon kannalta huokeampi vaihtoehto. Totuus kuitenkin on, että suurempien massojen saaminen tapahtumiin on mahdollista ainoastaan palvelua parantamalla.
Toivottavasti kolumni herättää tapahtumien järjestäjissä ja ikiliikkujissa muitakin ajatuksia kuin perinteistä muutosvastarintaa. Ladun aukaiseminen on aina haastavampaa kuin perässä hiihtäminen. Vanha viisaus pätee myös tapahtumajärjestelyihin.
Teksti on alun perin julkaistu kolumnina Pohjolan Sanomissa 14.11.2009, mutta se ei ole menettänyt huomattavasti teräänsä tai ajankohtaisuuttaan yhdeksässä vuodessa. Asenteiden muutos on ainakin yhden sukupolven pituinen prosessi.